Eilen Urheiluruudussa puhuttiin NHL:n parhaasta joukkueesta, ja käytettiin sanamuotona Detroitin organisaatiota, joka on ollut NHL:n paras jo monta vuotta. Varmaan monet ovatkin jo sattuneet huomaamaan, että aina jostakin jääkiekkoilijasta puhuttaessa mainitaan, missä organisaatiossa hän pelaa – siis ei suinkaan missä seurassa tai joukkueessa. Tästä minulle tuli mieleen kertoa vähän taloudesta. Organisaatio sanana kun pahasti haiskahtaa taloudelta.
En voi sille mitään, että joskus minua häiritsee Suomen pohjoisamerikkalaisuus urheiluasioissa. Amerikassahan talous on kaikkein tärkein asia, ja kaikki on sille alisteista. Mutta toisaalta Amerikassa on tajuttu myös paljon sellaista, mistä Suomessa on vielä tuskin hajuakaan. Esimerkiksi se, että perinteet ovat urheiluseuralle todella suuri voimavara. Vaikka Yhdysvaltojen aavikoiden keskelle ilman perinteitä pystytetyt kiekkoseuratkin osaavat menestyä (niin taloudellisessa kuin urheilullisessakin mielessä), vanhemmat seurat osaavat myös markkinoida perinteitään asiaankuuluvalla tavalla. Amerikassa ymmärretään se, että tuotteilla on oma tunnesiteensä ihmiseen. Urheiluseurat ovat kuin mikä tahansa kulutustuote, jota valmistetaan n kappaletta (ottelut) ja joka yksilönä ei oikeastaan ole materiaalisesti edes olemassa (ainoastaan ideana, seurahenkenä). Taitava kapitalisti tajuaa kuluttajan ja kulutustavaran välisen, monesti valtavan suuren, tunnesiteen.
Suomessakin bluesit ja pelicansit ovat täsmälleen yhtä suosittuja seuroja kuin kiekko-espoot ja reippaat. Se viestii osaltaan siitä, että suomalainen urheilukulttuuri tasapainoilee jossain eurooppalaisen ja amerikkalaisen välillä. Ruotsi on jo kiistämättömästi Eurooppaa seurarakkauden eurooppalaisine ilmentymineen (esim. seuran kannattajien valta seuran omistajiin) ja varjopuolineenkin (huliganismi), mutta Suomessa joukkueurheilua sävyttävät enemmän monenlaiset, monesti konkurssiin johtaneet talousvaikeudet, nimenvaihdokset ja usein selkeä välinpitämättömyys ja seuran hylkääminen silloin kun se eniten apua tarvitsisi. Huliganismikaan ei ole tänne rantautunut muuten kuin joidenkin pienten itseironisten yritysten kautta. Suomessa urheilu on Amerikan tapaan selkeästi omistajavetoista, eikä kannattajien mielipiteelle voikaan antaa merkittävää arvoa, kun kannattajien järjestäytyminen on mikkihiiritasoa. Suomessa kuitenkin on eurooppalaistyyppistä seurakulttuuria, ja vaikka se onkin pienimuotoista, kaikesta ei Amerikastakaan haluta ottaa mallia. Kotimaan futissarjoja on jo paljon vaikeampaa saada suljetuksi taloudellisin perustein, kuten jääkiekossa tehtiin.
Mutta minähän olenkin amatööritoimittaja, tuskin minua kannattaa uskoa… Tästä aiheesta en jaksa enempää, lopetan merkinnän kesken. Pitkiä merkintöjähän kukaan tuskin muutenkaan jaksaa lukea. Ja futiskisat alkavat jo huomenna, turha murehtia muusta, elämä on sentään osa jalkapalloa.
8.6.08 kello 11:29
Kannattajakulttuuri on kyllä ihan mukavasti alkanut elää viime vuosina ainakin jääkiekkokatsomoissa, eikä eurooppalaistuminen varmasti onnistu tällä saralla hetkessä ottaen huomioon lähtötilanteen. Jonkin verran myös seuraomistajat ovat alkaneet hahmottamaan pitkäjänteisen työn ja faniuskollisuuden merkitystä Suomessa; tämän kiteytymänä voisi mainita Jokerien paikattoman fanipäädyn toteutumisen kannattajien painostuksen myötä.
Asian ei pitäisi olla monimutkainen: tyytyväiset kannattajat ja urheilullinen menestys eivät ole ristiriidassa taloudellisen tuoton kanssa. Ongelmana onkin, että tässä maassa on aivan liian vähän ihmisiä, jotka ymmärtäisivät SEKÄ talouden ETTÄ urheilun abc:n ja osaisivat vielä yhdistääkin nämä kaksi asiaa. Suurseuraksi ei tietenkään kasveta ilman kummankin onnistunutta hoitoa. Olisiko Jokereillakin siis uuden tulemisen paikka niin taloudellisen kuin urheilullisen puolenkin vastuuhenkilöiden uudelleenjärjestämisen myötä?