En tajua mitään suunnistuksesta. En ole koskaan ollut suunnistuskilpailussa. Joskus meillä oli koulussa suunnistusta, ja jotain suunnistuskisaa muistan lapsena katsoneeni televisiosta.
Mutta jotenkin minulla on sellainen tunne, että 60 vuotta täyttänyt Jukolan viesti on jotain todella suurta. Viime yö oli ensimmäinen kerta eläessäni, kun laitoin radion päälle ja kuuntelin hetken aikaa. Se oli jotain uskomattoman hienoa. En tiedä olenko vainoharhainen vai mitä, mutta jotenkin se tunnelma välittyi niin hyvin. En tiedä oliko se se oikea tunnelma, mitä minulle piti välittyä, mutta yhtä kaikki se kuitenkin iski syvälle. Se kuiskailu, tunnollinen väliaikatietojen luettelu, rastin lähellä odottavan radiotoimittajan puheet muurahaisista ja niiden yhteiskunnista, niiden pesistä ja reiteistä…
Delta-niminen joukkue voitti Jukolan viestin. Minulle kilpailun voittajalla ei ole mitään väliä. Oikeastaan aivan sama juttu, kun katson Ranskan ympäriajoa, Tour de Francea. Pyöräily on välillä niin tylsää, että on melkein helpottavaa keskittyä kauniisiin maisemiin ja pyöräilijöiden ohittamien kaupunkien kulttuuriin ja historiaan. Itse urheilusta, voitoista ja menestyksestä tulee sivuseikka jonkun suuremman edellä. Tulee ajatus, että ehkä urheilun viehätys ei olekaan lopputuloksissa ja voitoissa, vaan tosiaan sen päämäärän tavoittelussa, rehdissä ja jalossa kilpailussa. Tämä alkaa nykyään olla jo vieras ajatus, mutta ainakin se on ajatus jonka on mahdollista edelleen yhdistää ihmisiä, jotka pyrkivät kohti samaa päämäärää.
Pimeässä ja sateisessa metsässä, jossa kajastaa vain pieni mutta silti havaittava valo, ei ole samanlaista viehätystä kuin valoisalla Ranskan vuoristoseudulla. Mutta mehän olemmekin Suomessa. Aleksis Kiven, kenties kaikkien aikojen suurimman suomalaisen, romaani Seitsemän veljestä kuvaa sattuvasti (sanan kaikissa merkityksissä) suomalaista ihmistä, hänen sieluaan, yksinäisyyttään, pakoaan luonnon helmaan. Jukolan seitsemän veljestä löytävät lopulta yhteiskunnan – aivan kuten suunnistajat löytävät lopulta pitkän yön jälkeen maalin – mutta kova ja itsepäinen kamppailu siihen vaadittiin. Ja pimeässä metsässä ehdittiin nähdä monenlaista Simeonin saapasnahkatornia.
Kotiinpaluu ei ole samanlaista riemujuhlaa kuin kaksipyöräisten marssi Champs-Élysées’lle. Heikon aamuauringon lämmittäessä miehet ovat hiljaisen väsyneitä, tosin onnellisia, mutta he eivät juurikaan osoita riemuaan. Voitonkin hetkellä suomalainen on nöyrä.
