Kaikkien mielestä jääkiekon SM-liiga tuntuu olevan jonkinlaisessa kriisissä. Yleisöä ei kiinnosta tarpeeksi, pelin taso ei ole paras mahdollinen, “tuote” (mikä ihana sana!) ei ole kunnossa, ja vaikka ottelumäärää lisättiin täksikin kaudeksi, rahavirta ei ole tarpeeksi vuolas. Ja mikä ratkaisuksi: uusi Suomen ja Ruotsin yhteinen jääkiekkoliiga!

Monet pitävät ajatusta suuruudenhulluna ja jotkut jopa ihan järkevänä. Ajatus on syntynyt uuden venäläisen jääkiekkoliigan KHL:n perustamisen vanavedessä. Kankeasti suomentaen “mannermainen jääkiekkoliiga” eli Kontinentalnaja Hokkeinaja Liga alkaa syksyllä 24 joukkueella, mukana 21 venäläistä seuraa ja yhdet seurat Kazakstanista, Valko-Venäjältä ja Latviasta. On tietenkin mielenkiintoista nähdä, mitä tästä suuren rahan varaan perustetusta liigasta oikein tulee. Sen joukkueet ovat jo ryhtyneet kilpailemaan pelaajista NHL:n kanssa, ja jostain kertoo jo esim. Jaromir Jagrin siirtyminen Omskiin. Syökö KHL loputkin SM-liigan tähtipelaajat NHL:n ja Elitserienin lisäksi?

Mitähän järkevää tähän itse sanoisin?

Jalkapallon puolella Ruotsin, Norjan ja Tanskan kärkiseurat pelasivat vuosina 2004-2007, talvisin sarjakauden ulkopuolella, myös hieman kohua herättänyttä Royal Leagueta. Homma kaatui vähäiseen kiinnostukseen, eikä viime talvena turnausta enää pelattu. Baltiassa puolestaan pyörii paraikaa vastaanlainen Baltic League. Yhteistä näille molemmille on se, että niiden joukkueille turnaus on vain lisänä tavalliseen kansalliseen sarjaohjelmaan. Pohjoismaisen jääkiekkoliigan kanssa tilanne olisi toinen. SM-liiga jakautuisi kahtia – parhaat (tai rikkaimmat) pääsisivät uuteen liigaan ja vanhat jäisivät pelaamaan tynkä-SM-liigaa, joka olisi suurseurojen lähdön myötä yhdellä silmänräpäyksellä menettänyt suuren osan kiinnostavuudestaan. SM-liigan sulkemisen myötä I divisioonalle (Mestis) kävi näin, ja nyt halutaan tehdä sama monille korkeamman sarjatason pikkuseuroille. Mitä järkeä? Edes nousumahdollisuus uuteen liigaan tuskin hirveästi tunnelmaa nostattaisi, varsinkin kun SM-liigan esimerkkiä noudattaen liigan pääsyvaatimukset tehdään kuitenkin mahdollisimman vaikeiksi.

Suurin ongelma on ehkä se, miten tällaiset uudet liigat kiinnostavat ketään, kun aikaisempaa historiaa ei ole eivätkä vastakkain pelaavat seurat ole historiallisesti pelanneet keskenään. Äkkiseltään voisi tietenkin ajatella, että vaikka HIFK – Färjestad olisi paljon kiinnostavampi kuin HIFK – SaiPa. Mutta ajan myötä, viimeistään muutaman kauden päästä, alkaisikin olla tylsää, kun aina on vain vastassa samoja ruotsalaisseuroja eivätkä kannattajatkaan jaksa aina vain matkustaa lahden yli. Kielimuurikin alkaa painaa päälle. Uusi liiga taisi sittenkin vain olla pelkkä tylsä rahantekokone ilman mitään muuta hyötyä. Mistä tässä uudessa liigassa edes pelataan? Pohjoismaiden jääkiekkomestaruudesta? Uuden Ruotsi-Suomi -nimisen valtion herruudesta? Millä tavalla se olisi jotenkin hienompaa kuin Suomen mestaruus? (Venäjällä sentään pelataan Gagarin-cupista kuuluisan avaruuslentäjän mukaan…)

Nyt olenkin jo puhunut riittävästi sivu suuni. Jatkossa voin keskittyä SM-liigan seuraamiseen, kaikkine puutteineenkin.

Edit: Kyllähän sitä Nordic Trophyakin pelataan parhaillaan. Mutta eipä siitä oikein kukaan tunnu puhuvan.

Eilen Urheiluruudussa puhuttiin NHL:n parhaasta joukkueesta, ja käytettiin sanamuotona Detroitin organisaatiota, joka on ollut NHL:n paras jo monta vuotta. Varmaan monet ovatkin jo sattuneet huomaamaan, että aina jostakin jääkiekkoilijasta puhuttaessa mainitaan, missä organisaatiossa hän pelaa – siis ei suinkaan missä seurassa tai joukkueessa. Tästä minulle tuli mieleen kertoa vähän taloudesta. Organisaatio sanana kun pahasti haiskahtaa taloudelta.

En voi sille mitään, että joskus minua häiritsee Suomen pohjoisamerikkalaisuus urheiluasioissa. Amerikassahan talous on kaikkein tärkein asia, ja kaikki on sille alisteista. Mutta toisaalta Amerikassa on tajuttu myös paljon sellaista, mistä Suomessa on vielä tuskin hajuakaan. Esimerkiksi se, että perinteet ovat urheiluseuralle todella suuri voimavara. Vaikka Yhdysvaltojen aavikoiden keskelle ilman perinteitä pystytetyt kiekkoseuratkin osaavat menestyä (niin taloudellisessa kuin urheilullisessakin mielessä), vanhemmat seurat osaavat myös markkinoida perinteitään asiaankuuluvalla tavalla. Amerikassa ymmärretään se, että tuotteilla on oma tunnesiteensä ihmiseen. Urheiluseurat ovat kuin mikä tahansa kulutustuote, jota valmistetaan n kappaletta (ottelut) ja joka yksilönä ei oikeastaan ole materiaalisesti edes olemassa (ainoastaan ideana, seurahenkenä). Taitava kapitalisti tajuaa kuluttajan ja kulutustavaran välisen, monesti valtavan suuren, tunnesiteen.

Suomessakin bluesit ja pelicansit ovat täsmälleen yhtä suosittuja seuroja kuin kiekko-espoot ja reippaat. Se viestii osaltaan siitä, että suomalainen urheilukulttuuri tasapainoilee jossain eurooppalaisen ja amerikkalaisen välillä. Ruotsi on jo kiistämättömästi Eurooppaa seurarakkauden eurooppalaisine ilmentymineen (esim. seuran kannattajien valta seuran omistajiin) ja varjopuolineenkin (huliganismi), mutta Suomessa joukkueurheilua sävyttävät enemmän monenlaiset, monesti konkurssiin johtaneet talousvaikeudet, nimenvaihdokset ja usein selkeä välinpitämättömyys ja seuran hylkääminen silloin kun se eniten apua tarvitsisi. Huliganismikaan ei ole tänne rantautunut muuten kuin joidenkin pienten itseironisten yritysten kautta. Suomessa urheilu on Amerikan tapaan selkeästi omistajavetoista, eikä kannattajien mielipiteelle voikaan antaa merkittävää arvoa, kun kannattajien järjestäytyminen on mikkihiiritasoa. Suomessa kuitenkin on eurooppalaistyyppistä seurakulttuuria, ja vaikka se onkin pienimuotoista, kaikesta ei Amerikastakaan haluta ottaa mallia. Kotimaan futissarjoja on jo paljon vaikeampaa saada suljetuksi taloudellisin perustein, kuten jääkiekossa tehtiin.

Mutta minähän olenkin amatööritoimittaja, tuskin minua kannattaa uskoa… Tästä aiheesta en jaksa enempää, lopetan merkinnän kesken. Pitkiä merkintöjähän kukaan tuskin muutenkaan jaksaa lukea. Ja futiskisat alkavat jo huomenna, turha murehtia muusta, elämä on sentään osa jalkapalloa.

Kanada – Venäjä 4-5 ja.

Ensimmäinen erä: avausmaalista huolimatta Kanada on paremmin pelissä mukana, ja sitten seuraa kasa ansaitsemattomia jäähyjä, jotka kääntävät pelin vaahterapaidoille. Yksi puolustusvirhe lisää, ja Kanada johtaa 3-1. Tavallaan ansaitusti, tekihän se lukuisista paikoistaan maalit. Mutta aina siihen tarvittiin jonkun toisen virhe.

Toinen erä: kauttaaltaan Venäjän hallintaa; melkein koko ajan 5-5-peliä, kun jäähyt eivät ole sotkemassa. Taidokas kavennusmaali, mutta myöhemmin Dany Heatleyn, turnauksen parhaan hyökkääjän, välähdys ja 4-2. Cam Ward pitää Kanadaa pystyssä.

Kolmas erä: Venäjä hallitsee vielä enemmän ja tekee kaksi maalia. Tasoituksen tekee Ilja Kovaltshuk, finaalin suurin sankari. Kun Ovetshkin ei mitalipeleissä onnistunut ratkaisemaan, saa vihdoin tilaisuutensa muiden superhyökkääjien varjoon jäänyt Kovaltshuk – tähän mennessä turnauksessa uskomattomat 0 maalia. Mutta ajassa 54:46 syntyy vaarattoman näköisestä tilanteesta tasoitus, tuuletusten ollessa asianmukaisia. Ja kun ketsuppipurkki on saatu auki, syntyy jatkoerässä vielä toinen ylivoimalla.

Venäjälle täysin ansaittu voitto. Tuomarityöskentelykään ei ottelua lopulta päässyt ratkaisemaan, kun helpot jäähyt menevät lopulta suunnilleen tasan. Kaikesta näki, että Venäjä halusi voittoa todella kovasti. Vaikka joukkue oli käytännössä koko ottelun ajan takaa-ajajana, kaikki pelaajat pyrkivät työskentelemään määrätietoisesti sen puolesta, että joukkue pystyisi tekemään tarvittavat maalit – ja lopulta tämä onnistui.

Samaan aikaan tämä ottelu kohoaa klassikoksi – ei kai muuta voi väittää? Kanadan kotikisat, kaikki näyttää vääjäämättä vievän kotijoukkuetta suuren riemujuhlaan, kaikki näyttää liiankin helpolta… Mutta saldolla 8-0-0-0 edelliset pelit voittaneelle ryhmälle löytyi sittenkin parempi, nimittäin paluun huipulle tehnyt itäinen jääkiekkomammutti. Ja siten MM-mestaruudet Kanadan ja Neuvostoliiton/Venäjän kesken ovat nyt tasan 24-24. Viime vuonna Kanada Venäjällä, tänään toisinpäin.

Tämänvuotiset jääkiekon MM-kisat saavat huikean lopun. Kahdeksi viimeiseksi otteluksi jää kaksi kansainvälisen jääkiekon suurta klassikkoa: Suomi vastaan Ruotsi ja Kanada vastaan Venäjä. Erityisen mehukas asetelmaltaan on sunnuntai-illan finaali. MM-kisojen pelaaminen ensimmäistä kertaa lajin emämaassa ei ole jaksanut kovinkaan paljon sytyttää kanadalaisyleisöä, mutta Kanadan piinkova joukkue on parantanut tasaisesti peliään turnauksen edetessä ja hyökkäyskalusto Dany Heatleyn johdolla hakee vertaistaan. Mielenkiintoisinta on, että se vertainen löytyy heti toiselta kenttäpuoliskolta. Venäjä on viimein – näin kaikkein kuulee nyt sanovan – nousemassa “omalle tasolleen”. Suomi-pelin kaksi ensimmäistä maalia olivat mitä kauneinta CCCP-kiekkoa, ja eilisen ottelun taktiikka oli ihailtavan kurinalainen. Ja jos Ovetshkin-Semin-Fedorov -ketju ei onnistu, ratkaisijoita löytyy muualtakin.

Jos Kanada voittaa, jää muistoihin isäntämaan kirouksen selvittäminen mestarille sopivalla tavalla. Venäjällä on sitäkin suurempi kiviriippa selässään, kun mitään mestaruutta ei kouraan ole tarttunut sitten vuoden 1993. Voitti kumpi tahansa, se on ansainnut voittonsa.

Suomi sen sijaan voi olla suhteellisen tyytyväinen turnaukseen, vaikka Ruotsi-peli on vielä edessä. Kanada ja Venäjä olivat yksinkertaisesti parempia. Valmennus ja joukkue ei ollut parhaassa mahdollisessa vireessä, ja toisena päivänä Venäjä olisi voinut kaatua. Mutta ehkä on hyvä, ettei jossitteluun sittenkään jää oikein mitään syytä.