Onnittelut Heikki Kovalaiselle, joka valloitti Unkarin. Paalupaikka tuli jo aikaisemmin, ja nyt myös uran ensimmäinen voitto. McLaren on lennossa, ja vaikka Lewis Hamilton onkin tallin selkeä ykköskuljettaja ja yleensä myös se, joka ajaa kovempaa, Kovalaisen menestystä ei suinkaan katsota tallissa pahalla. Tilanne tallissa on huimasti parempi kuin viime kaudella, kun Hamilton ja Kovalainen ovat sanoneet tulevansa erittäin hyvin toimeen keskenään – kaikkihan muistavat, miten viime vuonna oli Hamiltonin ja Fernando Alonson laita. Tämä on lisäksi jo neljäs suomalaisvoitto Hungaroringillä kymmenen vuoden sisään; rata on siis hyvä, ja suomalaisia on ollut katsomossa perinteisesti paljon, kun sukulaiskansan ollessa kyseessä lähemmäksi kotikisan tuntua ei nykysarjassa voi päästä.

Rallin puolella viikonloppu puolestaan oli suomalaisille pettymys. Jyväskylässä saatiin ensimmäinen ei-suomalaisugrilainen (jos kartanlukijoita ei lasketa) voittaja sitten vuoden 1992. Silloin ykkönen oli ranskalainen Didier Auriol, ja nyt hänen maanmiehensä, nelinkertainen maailmanmestari Sébastien Loeb piti Mikko Hirvosen lopulta yhdeksän sekunnin päässä. Ei ihme, että Loeb pitää voittoa yhtenä uransa parhaista, kun Jyväskylän ajoilla on aina tapana päättyä suomalaisjuhliin. Tuuletteluun ei kuitenkaan liiemmälti jää aikaa, sillä maailmanmestaruudesta tulee erittäin tiukka kamppailu. Hirvosella on pisteen johto, ja on mielenkiintoista nähdä, vaihtuuko rallivaltikka.

En tajua mitään suunnistuksesta. En ole koskaan ollut suunnistuskilpailussa. Joskus meillä oli koulussa suunnistusta, ja jotain suunnistuskisaa muistan lapsena katsoneeni televisiosta.

Mutta jotenkin minulla on sellainen tunne, että 60 vuotta täyttänyt Jukolan viesti on jotain todella suurta. Viime yö oli ensimmäinen kerta eläessäni, kun laitoin radion päälle ja kuuntelin hetken aikaa. Se oli jotain uskomattoman hienoa. En tiedä olenko vainoharhainen vai mitä, mutta jotenkin se tunnelma välittyi niin hyvin. En tiedä oliko se se oikea tunnelma, mitä minulle piti välittyä, mutta yhtä kaikki se kuitenkin iski syvälle. Se kuiskailu, tunnollinen väliaikatietojen luettelu, rastin lähellä odottavan radiotoimittajan puheet muurahaisista ja niiden yhteiskunnista, niiden pesistä ja reiteistä…

Delta-niminen joukkue voitti Jukolan viestin. Minulle kilpailun voittajalla ei ole mitään väliä. Oikeastaan aivan sama juttu, kun katson Ranskan ympäriajoa, Tour de Francea. Pyöräily on välillä niin tylsää, että on melkein helpottavaa keskittyä kauniisiin maisemiin ja pyöräilijöiden ohittamien kaupunkien kulttuuriin ja historiaan. Itse urheilusta, voitoista ja menestyksestä tulee sivuseikka jonkun suuremman edellä. Tulee ajatus, että ehkä urheilun viehätys ei olekaan lopputuloksissa ja voitoissa, vaan tosiaan sen päämäärän tavoittelussa, rehdissä ja jalossa kilpailussa. Tämä alkaa nykyään olla jo vieras ajatus, mutta ainakin se on ajatus jonka on mahdollista edelleen yhdistää ihmisiä, jotka pyrkivät kohti samaa päämäärää.

Pimeässä ja sateisessa metsässä, jossa kajastaa vain pieni mutta silti havaittava valo, ei ole samanlaista viehätystä kuin valoisalla Ranskan vuoristoseudulla. Mutta mehän olemmekin Suomessa. Aleksis Kiven, kenties kaikkien aikojen suurimman suomalaisen, romaani Seitsemän veljestä kuvaa sattuvasti (sanan kaikissa merkityksissä) suomalaista ihmistä, hänen sieluaan, yksinäisyyttään, pakoaan luonnon helmaan. Jukolan seitsemän veljestä löytävät lopulta yhteiskunnan – aivan kuten suunnistajat löytävät lopulta pitkän yön jälkeen maalin – mutta kova ja itsepäinen kamppailu siihen vaadittiin. Ja pimeässä metsässä ehdittiin nähdä monenlaista Simeonin saapasnahkatornia.

Kotiinpaluu ei ole samanlaista riemujuhlaa kuin kaksipyöräisten marssi Champs-Élysées’lle. Heikon aamuauringon lämmittäessä miehet ovat hiljaisen väsyneitä, tosin onnellisia, mutta he eivät juurikaan osoita riemuaan. Voitonkin hetkellä suomalainen on nöyrä.

Eilen Urheiluruudussa puhuttiin NHL:n parhaasta joukkueesta, ja käytettiin sanamuotona Detroitin organisaatiota, joka on ollut NHL:n paras jo monta vuotta. Varmaan monet ovatkin jo sattuneet huomaamaan, että aina jostakin jääkiekkoilijasta puhuttaessa mainitaan, missä organisaatiossa hän pelaa – siis ei suinkaan missä seurassa tai joukkueessa. Tästä minulle tuli mieleen kertoa vähän taloudesta. Organisaatio sanana kun pahasti haiskahtaa taloudelta.

En voi sille mitään, että joskus minua häiritsee Suomen pohjoisamerikkalaisuus urheiluasioissa. Amerikassahan talous on kaikkein tärkein asia, ja kaikki on sille alisteista. Mutta toisaalta Amerikassa on tajuttu myös paljon sellaista, mistä Suomessa on vielä tuskin hajuakaan. Esimerkiksi se, että perinteet ovat urheiluseuralle todella suuri voimavara. Vaikka Yhdysvaltojen aavikoiden keskelle ilman perinteitä pystytetyt kiekkoseuratkin osaavat menestyä (niin taloudellisessa kuin urheilullisessakin mielessä), vanhemmat seurat osaavat myös markkinoida perinteitään asiaankuuluvalla tavalla. Amerikassa ymmärretään se, että tuotteilla on oma tunnesiteensä ihmiseen. Urheiluseurat ovat kuin mikä tahansa kulutustuote, jota valmistetaan n kappaletta (ottelut) ja joka yksilönä ei oikeastaan ole materiaalisesti edes olemassa (ainoastaan ideana, seurahenkenä). Taitava kapitalisti tajuaa kuluttajan ja kulutustavaran välisen, monesti valtavan suuren, tunnesiteen.

Suomessakin bluesit ja pelicansit ovat täsmälleen yhtä suosittuja seuroja kuin kiekko-espoot ja reippaat. Se viestii osaltaan siitä, että suomalainen urheilukulttuuri tasapainoilee jossain eurooppalaisen ja amerikkalaisen välillä. Ruotsi on jo kiistämättömästi Eurooppaa seurarakkauden eurooppalaisine ilmentymineen (esim. seuran kannattajien valta seuran omistajiin) ja varjopuolineenkin (huliganismi), mutta Suomessa joukkueurheilua sävyttävät enemmän monenlaiset, monesti konkurssiin johtaneet talousvaikeudet, nimenvaihdokset ja usein selkeä välinpitämättömyys ja seuran hylkääminen silloin kun se eniten apua tarvitsisi. Huliganismikaan ei ole tänne rantautunut muuten kuin joidenkin pienten itseironisten yritysten kautta. Suomessa urheilu on Amerikan tapaan selkeästi omistajavetoista, eikä kannattajien mielipiteelle voikaan antaa merkittävää arvoa, kun kannattajien järjestäytyminen on mikkihiiritasoa. Suomessa kuitenkin on eurooppalaistyyppistä seurakulttuuria, ja vaikka se onkin pienimuotoista, kaikesta ei Amerikastakaan haluta ottaa mallia. Kotimaan futissarjoja on jo paljon vaikeampaa saada suljetuksi taloudellisin perustein, kuten jääkiekossa tehtiin.

Mutta minähän olenkin amatööritoimittaja, tuskin minua kannattaa uskoa… Tästä aiheesta en jaksa enempää, lopetan merkinnän kesken. Pitkiä merkintöjähän kukaan tuskin muutenkaan jaksaa lukea. Ja futiskisat alkavat jo huomenna, turha murehtia muusta, elämä on sentään osa jalkapalloa.