Oikeusmurha?

Valmentaja Hannu Kangas on äskettäin arvostellut keihäänheiton olympiavalintoja. Teemu Wirkkala saalisti itselleen olympiapaikan karnevaalivoittonsa ansiosta, kun vain kaksi paikkaa Pitkämäen jälkeen oli jäljellä, vaikka sekä Tero Järvenpäällä että myös Antti Ruuskasella on kovempi tilastotulos alla. Viimeinen olympiapaikka ratkaistaan suunnitelman mukaan Kalevan kisoissa, mitä Kangas kritisoi. Hänen mielestään Järvenpää olisi jo nyt parempien näyttöjensä takia valittava suoraan kisoihin.

Nyt voi kysyä, miten olisi parasta valita urheilija arvokisoihin – kilpailujen vai tulosten perusteella? Samalla tässä kysymyksessä piilee yksi yleisurheilun viehätyksistä. Klassinen esimerkki kilpailun ja tuloksen erosta on urheilija, joka tekee hyviä tuloksia läpi kesän, mutta sitten arvokisoissa täydellisesti jäätyy – hän voi olla hyvä tulosten perusteella, mutta huono kilpailija. Joskus unohdetaankin keskinäisen kilpailun merkitys yleisurheilussa ja varsinkin tärkeiden kisojen kovassa paineessa.

Yhtä kaikki melkein kaikissa lajeissa kysymys on täysin yhdentekevä, koska Suomella on kussakin lajissa yleensä korkeintaan yksi edes puolittain kansainvälisen tason tekijä. Keihäänheitossa tilanne on toinen; tässä lajissa Suomi on ehdoton suurvalta ja saa ainakin miehissä mukaan aina vähintään kolme heittäjää. Näin ollen Suomi voi käyttäytyä kuten suurvalta (USA) ja tehdä karsinnan niin raa’aksi kuin sielu sietää. Toinen kysymys on sitten, onko tässä mitään järkeä? Onko järkeä luottaa yhteen tai kahteen kilpailuun, joissa sattuman osuus on merkittävä? Ja onko vain kilpailijan omaa syytä, jos hermot pettävät karsinnassa ja kisoihin meneekin “väärä mies”?

Ennalta sovittuja valintaperusteita tulisi varmaankin noudattaa. Järjestelmän järkevyydestä on silti hyvä keskustella.

Kohti Pekingiä

Suomalainen yleisurheilukausi on lähtenyt totutun hitaasti käyntiin. Kausi kun alkaa vasta kesäkuussa, ja aina arvokisojen alkuun asti keskitytään jännäämään sitä, ylittääkö viimeinenkin naismoukarinheittäjä B-rajan. Ja jos arvokisoista tulee yksikin mitali, kausi on pelastettu. Ruotsi-maaottelun jälkeen aletaan puhua seuraavasta kaudesta, jonka alku siintää kaukaisena yhdeksän kuukauden päässä. Täytyykin nostaa yleisurheilijoille hattua heidän loputtoman kärsivällisyytensä ja sitkeytensä takia. Noita ominaisuuksia vaaditaan etenkin heiltä, jotka viettävät paljon aikaa loukkaantuneina. Voi vain kuvitella, kuinka raskasta aikaa pimeä talvi on heille. Suomi on varmasti täynnä loistavia esimerkkejä.

Mainitaanpa heistä vaikka kaksi. Suomen mitalitoivot Tommi Evilä ja Olli-Pekka Karjalainen avasivat kautensa toden teolla eilen. Ja Evilä paukautti uuden virallisen Suomen ennätyksen (822), joka olisi tietenkin jo pelkästään erillisen blogimerkinnän paikka. Karjalaisella oli vielä hakemista (76,98), mutta kahdeksaakymppiä tänäkin kesänä odotellaan.

Kun keihäsmiehet tuntuvat olevan vireessä ja juoksulajien puolelta löytyy kaksi hyvätasoista tekijää (Holmén, Keskisalo), miesten osalta näyttää ihan lupaavalta.

Naisten puolella on jo pitkään ollut vaisumpaa. Uusi sukupolvi on nousemassa esiin, vaikka Johanna Manninen ja jopa Mikaela Ingberg vielä yrittävät. Paljon saa vielä tapahtua, jotta naisista olisi suuria ilonaiheita. Kaikki on kuitenkin urheilussa mahdollista – se on niin totta, vaikka kuulostaakin lattealta.