Eihän blogia tarvitse kuitenkaan pävitellä kuin silloin tällöin, jos siltä tuntuu – tähän olen ainakin itse ajatunut… No, uusia haasteita kohden!

Suomella on vielä paljon saavutettavaa urheilussa ja muuallakin. Euroviisuvoitto kaikkien ihmetykseksi tuli – vaikka vähän omalaatuisella tyylillä – ja nyt futiksen arvokisapaikka on tietenkin seuraava tavoite. Jääkiekossa olisi voinut tulla jo montakin kultaa lisää, mutta ei ole kelvannut.

Ja ulkomaalaisesta voi hyvin tulla seuralegenda, siihen ei ole mitään esteitä, eikä silloin kukaan väheksy pelaajaa väärän taustan takia.

Mutta niin, raha se nykypäivänä kai viime kädessä aina ratkaisee. Ja useimmat ovat siitä vielä tyytyväisiä. Urheilusta kun on tullut viihdettä, ja viihde on kivaa. Ehkä.

Joo, no oikeastaan en tiedä tarkasti, kuinka villiksi maa äityy arvokisojen aikana, mutta ilmeisestikään mikään muu yksittäinen asia ei juurikaan kykene yhdistämään Italiaa kuin jalkapallomaajoukkue. Ehkä tämä yhtenäisyystunne ei kuitenkaan ole merkittävän syvä.

“ainakin itäisestä Euroopasta löytää vielä puhdasta nationalismia”

Ehkä epävarmat, nuoret kansallisvaltiot tarvitsevatkin urheilun kautta kanavoituvaa nationalismia enemmän kuin jo asemansa vakiinnuttaneet maat, joiden kannattajat pitävät ennemmin hauskaa kuin sotivat keskenään. Toisaalta suurvallat haluavat yleensä säilyttää asemansa ja pitävät nationalistisesta paatoksesta myös tarkkaa huolta.

Venäjä on tavallaan nouseva suurvalta, joten molempia elementtejä on sen osalta ilmassa. Suomi taas on tässä jonkinlaisessa siirtymävaiheessa nuoresta asemansa vakiinnuttaneeseen valtioon. Mutta pieniä ja nuoria me edelleen olemme.

“vielä pitää erottaa oman kylän pojat ja kotimaiset pelaajat”

Niin, oman seuran kasvateille yleensä annetaan enemmän anteeksi ja ollaan kärsivällisempiä, jos homma ei aina toimi. Ulkkareiden taas oletetaan olevan tietysi vielä kotimaisia pelaajia astetta laadukkaampia, joten odotukset ovat usein kovat. Tosin kannattajathan haluavat seuransa pelaavan “brändin” näköistä peliä, joten jos ulkkari näyttää sitoutuvan tähän näkemykseen ja antaa sille kaikkensa, on hän jo ehkä piankin kuin oma poika tai tyttö. Sitten vielä muutama tunnustus siitä, kuinka “en koskaan voisi pelata naapuriseurassa” ja “rinnassani sykkii sejase sydän”, niin mitäpä siinä muuta… Kyynistä mutta ehkä liiankin totta.

Joskus kun urheilu-sana keksittiin, eräs ehdotus vastaavaksi sanaksi oli muistaakseni “kiisto”. Eli kiistelyä, jonkinlaista sotaa. Vaasassahan on sen niminen urheiluseura.

“muuttuu kuin huomaamatta yhdeksi azurro-mereksi arvokisojen ajaksi”

Jaa, minulla on sellainen käsitys että Italiassa maajoukkue ei herätä sen kummempia tunteita. Eipä jotkut yhdet futiksen arvokisat mikään niin vakava juttu ole Länsi-Euroopassa, vaikka kannattajia maajoukkueillekin riittää. Italiassakin futis on kaupallistunut ja yhä kaupallistumassa – ja kun kaupan on suurien voittojen toivossa hyvä olla mahdollisimman vapaata, vakavasti otettavaa nationalismia on vaikkapa EU:n määrätietoista vastustaa. Englannissa valioliigaseurat ovat rikastuneet viime vuosien aikana valtavasti ja liigassa pelaa tätä nykyä suunnaton määrä ulkomaalaisia. Tilanne on täysin erilainen mitä se oli vielä 20 vuotta sitten, mutta katsomot sen kuin pullistelevat.

Mutta ainakin itäisestä Euroopasta löytää vielä puhdasta nationalismia. Esim. Pietarin Zenitin hollantilainen valmentaja on valittanut, että kannattajat eivät salli ostaa joukkueeseen mustia pelaajia. Slaaveja kyllä on joukkueessa paljon, kuten myös yksi turkkilainen ja kaksi korealaista pelaajaa. Ja 90-luvun sotiminen Balkanilla vaikuttaa edelleen katsomoissa. Serbit ja kroaatit ovat molemmat hyviä esimerkkejä siitä.

On aivan totta mitä sanot vahvistuksista. Vielä pitää erottaa oman kylän pojat ja kotimaiset pelaajat, näiden välillä on kuitenkin selkeä arvostusero. Kyllä sillä on Suomessakin eroa pelaako Jokereissa helsinkiläisiä vai “maalta tulleita”. Toki mikä tahansa suomalainen on yleensä parempi kuin tshekkiläinen tai ruotsalainen, jos ei sitten satu olemaan pasinielikäinen. Sillä ne ovat aina “me”, jotka pelaavat, ja “me”, jotka myös voitamme. Parempi tietysti jos ne ovat omia poikia tai tyttöjä.

Yleisö tuo sitten urheiluun oman elementtinsä, joka eittämättä on olennainen osa urheilua, ollut jo antiikin ajoista lähtien. Mutta voiko olla urheilutapahtumaa, jonne ei ole sattunut eksymään (ehkä omaisia ja huoltojoukkoja lukuunottamatta) yhtään katsojaa? Minusta on, mutta tämä ei kuitenkaan ole huippu-urheilua sellaisena ilmiönä, kuin se tavataan nykyisin käsittää.

Ja jos ajatellaan urheilun kantasanaa, niin ehkä urheilemalla halutaan tuoda julki oma urheus, joka siis mittelemällä toisia vastaan todistetaan. Toisaalta moni urheilija sanoaa haluavansa ylittää itsensä. Silloin urheus todistetaan myös itselle, mutta sekin halutaan kuitenkin tehdä muiden silmien alla.

Niin ja vielä: nationalismi on melko mielenkiintoista urheilussa siksikin, koska se tuntuu joko olevan olemassa tai sitten olemattomissa. Esimerkiksi hyvin voimakkaasti maakuntahenkinen Italia, jossa oma jalkapalloseura on kaikki kaikessa, muuttuu kuin huomaamatta yhdeksi azurro-mereksi arvokisojen ajaksi.

Ja kaipia seuravahvistusten kanssa täytyy tehdä pieniä keplotteluita omassa mielessä: ulkomaalaiset vahvistukset ovat hieno asia, mutteivät ehkä koskaan aivan yhtä hieno asia kuin oman kylän pojat… vai ovatko?

Tietämättömät pohdinnat jatkuvat.

Kaipa urheilijoiden tavoitteet ovat aika lailla samat kuin yleisön ja median ja sponsoreiden. Menestyä ja päästä lehtien etusivuille, ottaa mallia esikuvistaan, jotka nostelivat kannua samoin elein kuin hekin. Mainetta ja kunniaa, mutta myös loukkaantumisia, karvaita pettymyksiä, dopingia, lehtien kirjoittelua. Ilman yleisöä urheilu on pelkkää liikuntaa. Kun (suuri) yleisö tulee mukaan, muuttuu urheilu jostain syystä kauhean vakavaksi asiaksi.

Nationalismi urheilussa ei taas tietääkseni ole ainakaan Euroopassa mitenkään kovin merkittävää, palloilulajeissakin kannatetaan omia suosikkiseuroja, joissa on vaikka minkä maalaisia vierastyöläisiä. Tai ainakaan sen ilmentymät eivät ole yksinkertaisia? Hyviä kysymyksiä sinulta joka tapauksessa.

Ei toki sillä että näistä asioista mitään tietäisin. Mutta ehkäpä omaa merkintää jostain tällaisesta pitää harkita.

Mutta onko se lopulta urheilijan vika, että hän yrittää toteuttaa sen, mitä kaikki häneltä vaativat? Vai käyvätkö urheilijan ja median sekä kansan syvien rivien toiveet ja unelmat sittenkin täysin yhteen – ihan vain sattumalta?